Maanantaina aamupäivän opettajan tutor-tapaamisen jälkeen hyppäsin sille tutulle bussireitille, joka toi minut Jyväskylästä Kyyjärven kautta Alajärvelle. Matka-aika se tuttu ja turvallinen kolme tuntia viisi minuuttia. Alajärveltä hyppäsin sitten äitipuolen kyytiin ja huristelimme kotiin. Tuntuu, että vasta nyt tällä visiitillä tajusin sen ihan todella: minun on joskus hieman vaikea rentoutua kunnolla kaupungin hälinässä. Ehkä se johtuu nimenomaan siitä hälinästä tai sitten siitä, että kotona Jyväskylässä on yleensä aina jotain tekemistä kolkuttamassa takaraivossa: tiskivuori, ruoanlaitto, imurointi. You name it. Täällä kun nuo asiat hoitaa äitipuoli (tottahan toki minä oman huoneeni siivoamisen hoidan kuitenkin ihan itse, siinä ei tosin kauan nokka tuhise), eikä muitakaan virikkeitä liiemmin ole, on paljon helpompi vain olla. Jyväskylässä minun saattaa toisinaan olla vaikea vain ottaa rennosti kämpillä yhtä kokonaista päivää tekemättä sen kummempaa, mutta täällä se tuntuu onnistuvan kuin tanssi. Tai minun tapauksessani tuon tanssin tilalle voisi kirjoittaa jotain muuta, sillä se sujuu minulta kaikkea muuta kuin sujuvasti. Ymmärsitte varmaan kuitenkin pointtini.
Tuntuu, että viime aikoina olen koko ajan ollut jännittynyt, stressaantunut tai rasittunut kaiken harjoitteluun liittyvän sairastelun ja muun hässäkän takia. Tänään kuitenkin tajusin oloni olevan aivan ylitsevuotavan rentoutunut, kun sain irtioton siitä kaikesta. Pitkästä aikaa on oikeasti tuntunut siltä, että olen saanut hengittää keuhkot rauhallisesti ihan täyteen puhdasta ilmaa ja nauttia siitä. En tiedä kuulostaako tämä teistä ihan hassulta, mutta mieleni on todella levännyt suurimman osan ajasta täällä ollessani. Alunperin suunnittelin vähän lähtöä jo huomiselle, mutta en millään maltakkaan nostaa kytkintä vielä tuolloin vaan jatkan tätä autuutta vielä yhden päivän pidempään. Vaikka se elämä ja sydämen koti onkin nykyään Keski-Suomen puolella, niin arvostan edelleen todella paljon tätä pientä maalaispitäjää, jossa olen saanut kasvaa ja kehittyä. Onneksi täällä on aina oma huone odottamassa minua kotiin kerta toisensa jälkeen. :) Luulen, että tämän visiitin jälkeen fiilikset Jyväskylän kodissakin ovat ihan erilaiset, ehkäpä nämä stressipöpöt on nyt selätetty. Huomisen päivän aion kuitenkin vielä nauttia täysin siemauksin toimettomuudesta ja odotan myös kuin kuuta nousevaa illan Vain elämää -jaksoa. Siinä ne huomisen aktiviteetit kokonaisuudessaan sitten varmaan olivatkin. ;)
Minun on monta päivää tehnyt ihan hirvittävästi mieli karkkia ja tällä kertaa hampaan kolotus kävi niin sietämättömäksi, että kylille oli lähdettävä namusia hakemaan. Kaupassa käynti täällä ei käykään ihan niin käden käänteessä kuin tuolla Jyväskylässä, jossa kauppa näkyy makuuhuoneeni ikkunasta. Täällä jouduin nähdä karkkipussini eteen ehkä "hieman" enemmän vaivaa, sillä matkaa polkupyörällä pikkupakkasessa sutien oli yhteen suuntaan reilun viiden kilometrin verran. Olen melko varma, että karhunosa tämän tekstin lukijoista järsisi vaikka sokeripaloja mieluummin kuin lähtisi pyörällä viiden kilometrin päähän karkkipussin tähden, mutta maaseudun kasvattina olen tottunut pyörällä polkemiseen. Lukioaikanikin poljin aina pyörällä kouluun: satoi taikka paistoi. Matkallisesti tuo siivu ei siis ollut mitenkään ihmeellinen, mutta viimeaikainen sairasteluni vaikeutti sitä melko lailla. Alkumatkasta ajattelin, etten varmaan pääse perille ollenkaan sillä henkeä tahtoi ahdistaa ja matkanteko tuntui muutenkin melko työläältä peruskuntoni jäädessä laahaamaan pohjamutia tuon työharjoittelukokemuksen jälkeen. Onneksi minulla ei ollut kuitenkaan kiire mihinkään ja saatoin käyttää tuohon matkaan aikaa niin paljon kuin sitä nyt tuossa tilanteessa tarvitsin. Loppu hyvin kaikki hyvin, pääsin perille ilman että olisin lyyhistynyt tienposkeen tai saanut astmakohtausta.
Karkkihyllyn edessä tuli aprikoitua pieni hetki ennen kuin mukaan tarttuivat yllä näkyvät namuset. Pitkän aikaa minun on jo tehnyt mieli irtokarkkeja, mutta koska gluteeniton ruokavalioni on tällä hetkellä täysin ehdoton, en voi irtokarkkeihin kajota. Tuo Tutti Frutti -pussi oli joidenkin namusien kohdalta hieman pettymys, sillä niistä läpi maistuu vain teollinen esanssi. Kyllä ne nyt karkinnälän vievät ja onneksi Fazerin suklaa ei petä koskaan. Namuhampaan kolotus olikin tänään normaalia lievempää luokkaa, joten toinen suklaapatukka ja puolet karkkipussista jäivät vielä odottamaan huomista. Vaikka tämä meidän käpykylämme välillä hieman kuolleelta vaikuttaakin, niin kyllä täälläkin joskus jotain tapahtuu: nykyään kahdesta ruokakaupastamme saa nimittäin ostettua myös arpoja! Lukijoiden joukossa pyöritellään varmaankin tällä hetkellä silmiä. :D Pieni askel metropolille, suuri Vimpelin kyläpahaselle. Olen jo jonkin aikaa etsiskellyt suklaajoulukalenteria jouluksi, mutta jälleen kerran kiitos gluteenittoman ruokavalioni, en ole onnistunut löytämään yksilöä, joka ei mahdollisesti saisi suolistoani mutkalle. Kerran minulla sitten välähtikin (sitä muuten tapahtuu todella harvoin), että voisin ostaa itselleni tuollaisen joulukalenteri-arvan. Seuraavalla kaupunkikierroksella en niitä kuitenkaan Jyväskylästä löytänyt, mutta onneksi sain omani nyt ihan meidän ikiomasta S-marketista. ;) Sormethan tässä syyhyävät raaputtamaan sitä päävoittoa välittömästi, mutta ehkä minä säästän sen jännityksen sinne joulukuulle. Jospa sitä saisikin kunnon jouluyllätyksen tänä vuonna. En aio lyödä voittomahdollisuuksistani vetoa..
Nyt aion kuitenkin jatkaa totaalilaiskotteluani kuola poskella ja siirryn lukemaan tuota Harry Potter -kirjasarjan järkälemäistä neljättä osaa, jonka jälkeen lähden ilomielin treffeille nukkumatin kanssa. Matti onkin ollut varsin avokätinen unihiekkansa suhteen ja olen nukkunut mitä mainioiten. Sitä toivon myös tulevalle yölle. Hyvää viikonlopun alkua kaikille! :)
Ps. Blogini vierailijamäärä ylitti vihdoin 20 000 maagisen rajan, wau! Tiedän, että monissa tunnetuissa blogeissa tuo luku ylittyy joka viikko, mutta tällaiselle pienelle Jennalle tuo on iso saavutus. Mikä saa teidät palaamaan blogini pariin? Vai saako mikään? ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti